On elämä keinutuoli

Viime viikolla oli aamulla kuuraa, aurinko paistoi ja tuli täydellinen pakkomielle tehdä jotain talvista ja jouluista. Sama fiilis kolahti sekä minuun että kuopukseen. Kun pääsimme kuistille tavaroinemme, kuura muuttui vedeksi ja katosta tippui vettä monesta kohdasta läpi. Joulufiilis olisi voinut siinä kohdassa kadota, mutta ei. Kuopus pyysi, että laulamme joululauluja. Niin me kaksin kuistilla veden ropistessa teimme joulua ja mietimme tekisikö eno meille uuden katon. 

Kuisti on nyt vain avokuisti aivan järkyttävällä valokatteella varustettuna. Todella ruma, todella epäkäytännöllinen ja muistuttaa joka kerta itsestään kun sisälle tulee. Toivoin todella, että kesällä olisimme remontoineet kuistin, mutta yllättävä vessaremontti siirsi haaveet. Nyt olen valmis tekemään kompromisseja ja uusimaan tällä erää vain katon. Jos toiveet olisivat toteutuneet olisin muuttanut kuistin kattokulman yhtenäiseksi talon kanssa ja muutenkin tekemään kuistista vanhaa aikaa kunnioittavan. Nyt se on pakollinen erillinen nopeasti värkätty kyhäelmä edellisten asukkaiden toimesta. Aina ei saa mitä haluaa ja tässä kohtaa lasken rimaa. Enolle on toive avusta esitetty, katsotaan kuinka meille käy.

Vanhoihin lasipurkkeihin haimme kuopusen kanssa havuja: tuijaa ja kuusta. Toiseen purkkiin päätyi pari palloa ja käpyjä. Sisälle ripustin rautalangalla hillopurkin, jossa voi turvallisesti polttaa kynttilää. Helminauha yrittää peittää rautalankoja osittain aika heikolla menestyksellä. Helminauha on jäämistöä tyttärien morsiusmekoista muutaman vuoden takaa.

Karhupurkkiin tuli talvi. Helmet ja lumihiutaleet esikoisen ja kakkosen tekemien enkeleiden kanssa on talvinen ja herkkä. Valon osuessa sopivasti, saa purkista todellakin talven fiiliksen.

Purkit ovat kuistilla ovesta tehdyllä pöydällä antamassa toivoa tulevasta talvesta. Kyllä se sieltä tulee, talvi ja uusi katto. Siihen on luotettava.

Pyhäinpäivänä olimme reissussa ja pääsimme käymään kauempana olevien haudoilla. Kulunut vuosi on ollut rankka ja hautoja on nyt aivan liian monta kierrettäväksi ja niissä kohtaa valtavan määrän muistoja. Muistoja tulvi erityisesti pyhäinpäivänä oleminen anoppilassa, josta lasten pappa puuttui - ja lasten isomummolassa, joka on nyt tyhjä. 

Anoppilassa istahdin pitkästä aikaa keinutuoliin, joka meilläkin oli vuosia. Keinu on miehen isoisoisän (?) tekemä. Meille tullessa keinu sai uuden päällisen minun toimesta. Pellava ja pellavasekoite oli mielestäni luonnollinen valinta vanhaan tuoliin. Keinussa keinuin kun odotin esikoista, keinussa keinuttiin lasten kanssa päiviä ja öitä. Muutto pienempään taloon toi keinulle muuton takaisin anoppilaan. 

Reissusta kotiuduttuani kävin Tosimummon blogissa. Siellä oli yhteensattuma keinubloggauksen kanssa. Tosimummo oli lainannut Unto Kupiaisen runon blogiinsa ja sen minäkin tähän haluan liittää.

On elämä keinutuoli.
Me kahden siinä kiikutaan,
me, Pää ja Takapuoli,
näin, pimeään ja valoisaan.

Ja keinuessa veisataan.

Ja kerran meitä muistellaan:

ne kiikkui ynnä kuoli!

On elämä keinutuoli.

-Unto Kupiainen-

Viikonlopun reissussa puikot saivat aikaan tunikan kuopukselle. Malli ei ole ollut kuvattavassa vireessä reissun jäljiltä, mutta ehkä kuvat tänne saamme seuraavaksi.

-Unna